Holokaustin varjo ja radiodokumentit

Tom Östling on toimittanut Yle Radio 1:n Todellisia tarinoita -ohjelmapaikalle hienon kolmiosaisen radiodokumentin Suomen ja suomalaisten osallistumisesta holokaustiin. Olin unohtanut lukeneeni joitain lukunäytteitä sarjan ensimmäiseen osaan jo pari vuotta sitten. Pitkä toimitusaika on tehnyt laadukkaalle ja kiinnostavalle dokumentille vain hyvää.

Ensimmäinen jakso käsittelee joidenkin tunnettujen suomalaisten suhdetta natsismiin, toinen valtakunnanjohtaja Himmlerin Suomen-vierailua kesällä 1942 ja kolmas Suomen vahvaa osallistumista juutalaisten ja neuvostoliittolaisten sotavankien vangitsemisiin, murhiin ja luovutuksiin saksalaisille.

Minulla on vähän hankala suhde radiodokumentin lajityyppiin. Ylen Todellisia tarinoita -ohjelmapaikalla elää hyvin vahvasti (70-lukulaisen) realistisen dokumentin perinne, mikä tarkoittaa usein aika verkkaista kerrontaa ja vahvaa luottoa eräänlaiseen suoran (puheen) läsnäolon ideaaliin. Holokaustin varjon kaltainen historiallisesti painava hanke solahtaa hyvin ja tyylikkäästi tähän perinteeseen. Se on poikkeuksellisen hyvin kerrottua radion pitkää journalismia. Holokaustin varjon estetiikka nojaa pitkälti puheen ja sanojen totuuteen, historiallisten faktojen esillepanoon. Sanojen välit, hiljaisuudet ja empimiset nousevat esiin eniten sarjan ensimmäisessä jaksossa, jossa pojat puhuvat isiensä teoista.

Olen kuunnellut jo vuosia Third Coast -radiofestivaalin Re:sound-podcastia, joka kokoaa ja lähettää pieniä pätkiä festivaaleille tarjotuista englanninkielisistä radiodokumenteista. Esimerkiksi tämän viime vuoden loppupuolen lähetyksen ensimmäinen osio nimeltään 4700 Liberty Heights Avenue on rytmisyydessään sellaista radioajattelua, mitä ei juuri suomalaisessa radiokerronnassa kuule. Dokumentissa rytmi nousee sanojen rinnalle osoittamaan ja luomaan kuvaamaansa todellisuutta.

Pitäisi kuunnella enemmän kaikkea.

 

Upottava teatteri

Olen nähnyt tämän talven aikana kaksi ”immersiivistä” teatteriesitystä, jossa katsoja vaeltaa läpi esitystilan ja luo merkityksiä omatahtisesti. Henna Tanskasen, Lija Fischerin ja kumppaneiden 13. tunti (arvio myös tämän päivän Hesarissa) ja Emilia Kokon Genderfuck (arvio Hesarissa niin ikään) lähestyivät immersiivisyyttä hyvin eri tavoin.

13. tunti on pelillinen kokemus, jossa katsoja voi vapaasti kuljeskella teatteriesityksen näyttämöllä läpilavastetussa teollisuuskiinteistössä. Pelillisyys syntyy siitä, että katsojat voivat itse valita millä tavalla ja missä järjestyksessä kokea esityksessä risteileviä kohtauksia. Esityksen katsominen vaatii katsojalta siis aktiivisuutta ja harhailua. Dramaturgia muodostuu erilaiseksi katsomiskokemuksesta ja -aktiivisuudesta riippuen.

13. tunti -esityksen pelillisyys mahdollistuu sen kautta, että esitystila on rajattu. Näin katsojia voidaan esitysarkkitehtuurin ja kohtauksien ajoituksen kautta ohjata paikasta toiseen. Tämä mahdollistaa myös valinnat myötä (esiintyjien seuraaminen, arkkitehtuurin vihjeiden ratkaiseminen) ja vastaan (kääntyminen pois, piiloutuminen, passiivisuus). 13. tunti -esityksen jälkeen oli mielenkiintoista vertailla kokemuksia muiden katsojien kanssa, koska kokemukset todella olivat varsin erilaisia katsomisstrategioista ja sattumasta riippuen.

Emilia Kokon ja työryhmän Genderfuck tapahtui 13. tunti -esityksen tavoin Helsingin Vallilan vanhoissa teollisuuskiinteistöissä. Siinä pieni katsojajoukko johdatettiin läpi kohtauksien sarjan. Vaikka katsojat eivät voineet ”pelata” esitystä läpi, Genderfuckin immersio, siihen uppoamisen tunne, oli paikoin vahvempi kuin 13. tunnin kohdalla.

Genderfuckin immersio oli enemmän mentaalista ja muistutti minimalistisen taiteen tapaa kiinnittää katsojien huomio kaikkeen siihen mikä mahdollistaa teoksen: ruumis (esiintyjien, katsojien), tila, liike, esineet. Samalla esitys rajasi katsomiskokemusta oman tiukan käsitteistönsä avulla, johon kuuluivat sukupuoli (ja sen ”takana” oleva), (intersektionaalinen) feminismi, muodottomuus teatterin hahmona, muovin olemus ja historia. Katsojat kohtasivat erilaisia muodottomia hahmoja, joiden takaa esiintyjää oli vaikea erottaa. Katsomiskokemuksen upottavuus oli luonteeltaan ikään kuin negatiivista: ei ollut mitään mihin upota, paitsi käsitteiden ja näkyjen hahmottomuus, kysymysten aukinaisuus, ruumiiden rajattomuus.

Näiden kahden erilaisen esityksen kautta voisi tehdä käsitteellisen jaottelun suljettuun ja avoimeen immersioon teatteriesityksissä. 13. tunti -esitys päättyi kun teatterilavasteen ovet sulkeutuivat. Genderfuckin kohdalla on hämäränpeitossa päättyikö se ollenkaan.

 

Musta infra

Olimme Eeron kanssa lauantaiyönä tutkimassa Tallinnan Lasnamäen läpi kulkevia moottoriteitä, joiden neuvostoaikainen funktio oli kuljettaa miehitysjoukot nopeasti idästä kohti kaupungin keskustaa. Olemme viime aikoina pohtineet paljon kaupunkisuunnittelua erilaisten ja eriseuraisten toimijoiden näkökulmasta, mikä on johtanut eläininfran käsitteen alustavaan kehittelyyn. Laiduneläimet puuttuvat Lasnamäestä. Lasnamäen moottoriteiden tapauksessa kyse on mustasta (sodankäynnin tarpeisiin kehitellystä) infrasta, jonka toissijaisesta siviilifunktiosta on historian saatossa tullut ensisijainen. Sama voi tapahtua toisinkinpäin, eli kaupunki voi muuttua äkkiä mustaksi infraksi (ja taas takaisin vihreäksi, harmaaksi, punaiseksi). Kiinnostavasti eurooppalaisella avantgarde-taiteella ja -filosofialla on ollut näppinsä pelissä tällä muodonmuutosten kentällä. Artikkeli kertoo siitä kuinka Israelin armeija käyttää Deleuzea, Guattaria ja esim. Debordia kaupunkisotastrategioidensa pohjana. Derrida ei tällaiseen toimintaan upseerin mukaan sovellu. Erilaisten kaupunki-infrastruktuurien värikoodisto on mielenkiintoinen ja kummalla tavalla impressionistinenkin (valöörit, värien vaihtuminen) asia.

Uskon loikka Neuvostoliittoon

Vuonna 2012 Kansallisteatterin Kiertuenäyttämö kantaesitti näytelmän Neuvostoliitto – tarina Uskosta. Esitystä edelsi laaja aineistonkeruu palvelutaloissa ympäri Suomen, jonka pohjalta Jussi Moila kirjoitti hienon tekstin. Olin mukana palvelutalokiertueella mikrofoneineni ja aineistosta syntyi radiodokumentti Neuvostoliitto meissä, joka lähetettiin radiosta 7.2.2013. Toimitin seuraavana vuonna projektista vielä kirjan Uskon loikka – Neuvostoliitto-projekti ja Kiertuenäyttämön eetos.
Kiertuenäyttämön toiminnasta ja teatterien laitosyhteistyöstä alkaa olla aika laajasti kirjallisuutta. Kaikista parhaan käsityksen tämän tyyppisestä ”soveltavasta teatterista” (hankala termi) saa Jussi Lehtosen väitöskirjasta ja tietysti Kiertuenäyttämön esityksiä seuraamalla.

Hevoslinja Kultakuumeessa kesällä 2014

Ratsastimme performanssitaiteen ja media-arkeologian nimissä Turusta Helsinkiin vuonna 2014. Olin silloin töissä Ylen Kultakuume-ohjelmassa ja tein hankkeesta juttusarjan. Kevään ja kesän aikana tapasimme useaan otteeseen Heikki Mikolan ja Kullannupun – näistä kohtaamisista syntyi raportti. Kuninkaantien ratsastuksella syntyi keskustelu puutarhureiden, historioitsijoiden ja taiteilijoiden välillä. Vielä varsinaisen ratsastuksen jälkeen juteltiin tuttujen Börje Mattssonin ja Pekka Leikkosen kanssa Kuninkaantien nykykulttuurista.

Walter Benjamin ja kirja

Kirjallisuustoimittajana tulee usein sellainen tunne ja  harha, että kirjallisen kulttuurimme pitäisi olla jotenkin olennaisesti sidoksissa kirjaan esineenä.

Myyntiluvut, kustannusliiketoiminta ja kirjoihin liittyvä unennäkö ovat usein julkisesti tärkeämpiä kuin itse kirjallis-taiteellinen toiminta. Tällaisen harhanäön vallassa on hyvä lukea välillä Walter Benjaminia, joka kirjoitti mihin mediaan vain ja olisi hyvin sopinut monimediaaliseen aikaamme:

”True literary activity cannot aspire to take place within a literary framework . . . it must nurture the inconspicuous forms that better fit its influence in active communities than does the pretentious, universal gesture of the book — in leaflets, brochures, articles, and placards. Only this prompt language shows itself actively equal to the moment.”

https://monoskop.org/images/d/d7/Benjamin_Walter_One-Way_Street_and_Other_Writings.pdf