Vaalit

Kumpi olisi parempi: että ensi eduskuntavaaleissa äänestettäisiin vain sellaisia ehdokkaita, jotka joutuvat elämään neljänkymmenen vuoden jälkeisellä toisenlaisella planeetalla vai sellaisia, jotka ovat silloin jo kuolleet? Scifi ei ole vaihtoehto nykyhetkelle, vaan reaalipolitiikkaa. Paras vaihtoehto olisi, että asettuisimme kaikki ehdolle.

Hakkuut

Luin Viivi Luikin mielestäni hienon Varjoteatterin, joka on matkakertomus ja muistelmateos. Luik kertoo kirjallisesta tilaisuudesta, jossa saksalainen kriitikko muistelee matkaansa suomalaiselle hakkuuaukealle: ”Kun istuu siellä kannon päässä, ei kuule muuta kuin suhinaa. […] Ihmisenä olemisen tunne katoaa. Käsitättehän te, mistä minä puhun?”

Luikin romaanin kuvaama muisto toi mieleeni Thomas Bernhardin Hakkuu-teoksen ”taiteellisten illallisten” lopun, jossa humalainen Burg-teatterin näyttelijä vihdoin saa suustaan omasta mielestään rehellisen virkkeen. Hän haluaa vaeltaa metsään: ”Mennä metsään, syvälle metsän uumeniin, Burg-näyttelijä sanoi, jättäytyä kokonaan metsän huomaan, siinä koko juttu, tuossa ajatuksessa, ettei itsekään ole mitään muuta kuin luontoa. Metsä, metsän puut, hakkuu, siinä koko juttu, hän sanoi äkkiä kuohuksissaan ja oli nyt lopullisesti lähdössä.”

Luikin-Bernhardin kirjallinen anekdoottipari oli kaunis löytö, jonka kautta ymmärrän paremmin eurooppalaisia. Tärkeitä tulevaisuustaitoja nämä hakkuuaukioista lumoutumiset.

Pietari K. kävi täällä (jaksot 1-4; päivittyy…)

Pietari K. kävi täällä -podcast- ja esseesarjani tuli kesällä valmiiksi ja on nyt Ylen Areena-palvelussa ikuisesti. Ajattelin tässä aikani kuluksi esitellä jokaisen sarjan kahdestakymmenestä jaksosta, koska uudelleen kuunneltuina ja luettuina ne yllättivät itsenikin.

Ensimmäinen jakso otsikoltaan Minä olin täällä! Kilroy-kirjat 40-luvulta ovat hipstereiden esihistoriaa käsitteli urbaania Kilroy-hahmoa käsitteleviä romaaneja 1940-luvulta. Siinä samalla esiteltiin kertoja ”Pietari K.”, mediatyötä tekevä helsinkiläinen hipsteri. Vaikka kertojahahmo onkin aika lähellä omaksi olettamaani identiteettiä, Soila Valkaman neuvo rakentaa erillinen väline ja ääni esseiden tarpeiksi osoittautui tarpeelliseksi. Ehkä tämä identiteetin ammatillinen jakautuminen on linjassa myös esseesarjan ”postmodernin” näkökulmikkuuden kanssa.

Ensimmäisessa jaksossa luodaan oppi- ja kokemushistoriallista suhdetta sodanjälkeisen ja nykyisen suomalaisen kaupunkitilan välille. Sain jaksosta palautetta, että siinä ilmastonmuutoksen aikakauden näkokulmasta epäilyttävästi ihannoidaan kuluttamista. Jaan tämän palautteen huolen suurinpiirtein, koska ironia kriittisenä näkökulmana usein epäonnistuu. Tässä ensimmäisessä jaksossa kuitenkin paalutettiin koko sarjan sävy ja soundi (mistä olen ikuisesti kiitollinen ruotsalaiselle Epidemic Sound -musiikkikirjastolle).

Toinen jakso on otsikoltaan Putoanko minä? Olen lukenut 1920-luvun tyttökirjoja ahdistukseen. Minulla oli ajatus roolileikestä, joita nykyihminen tarvitsee pärjätäkseen työelämässä. Modernin Suomen kehitys 20-luvulla tuotti samantapaisia identiteettipoliittisia taitoja myös nuortenirjallisuuden hahmoihin. Tässä jaksossa uusien yhteiskunnallisten roolien sukupuolittuneisuuteen suhtaudutaan positiivisesti ja kannustavasti, vaikka mistään kovin feministisestä kirjallisesta liikehdinnästä ei voida nykykatsannossa puhua.

Sarjan kolmas jakso käsittelee hevosia. Olen ollut viime vuodet hyvin kiinnostunut modernista hevoskulttuurista, ja Eero Yli-Vakkurin, Jesse Sipolan ja Hanna Karppisen kanssa toteutettu Hevoslinja-hanke on tuottanut paljon uusia ajatuksia ja toimintaa. Siksi oli luontevaa pohtia hevosen työrooleja myös suomalaisessa kirjallisuudessa. Jakso Maalta kaupunkiin, kopotikop! Näin hepasta tuli teinien terapeutti pohjautuu pitkälti Hevoslinjasta tuttuun kulttuuriseen työhevosluentaan. Hevoslinja-hankkeeseen on liittynyt kiinnostus kaupunkitilaan ja sen käyttöön. Sirkku Peltolan Suomen hevonen -näytelmä toi uusia käsitteitä maaseudun ja kaupungin modernin ristiriidan hahmottamiseen.

Sarjan neljäs jakso käsittelee metsää ja suomalaista luontosuhdetta. Otin luennan A. E. Järvisen skitsosta luontosuhteesta muistaakseni Tere Vadenin Ajo ja jälki -teoksesta, mutta en ole ihan varma. Tähän jaksoon on viitattu julkisuudessa ainakin kaverini Mikko Pelttarin suulla (eräs antroposeenia koskenut radiokeskustelu; saa nähdä löytäisinkö sen vielä). Mikko kertoi minulle kerran kadulla käyvänsä hypistelemässä vaatteita retkeilyvaateliikkeessä kun kaupunkielämä ahdistaa.

Kokeellinen puutarha II

Roman Marsin podcastissa oli mielenkiintoinen raportti ”atomipuutarhoista”, eli toisen maailmansodan jälkeen perustetuista kasvien säteilytyskeskuksista. Osoitteeseen atomicgardening.com on koottu tämän varhaisen geenimanipulaatioliikkeen historiaa. Atomipuutarhurointi liittyi Atoms for Peace -liikkeeseen, jonka tarkoitus oli saattaa ydinvoima tavallisten ihmisten käyttöön. Kansainvälinen atomipuutarhaseura levitti gammasäteilyn sanomaa mm. Albert Einsteinin suojeluksessa. Gammasäteilyn avulla yritettiin jalostaa uusia lajikkeita takapihoilla, ja puutarhanhoito vei huomiota pelottavista ydinaseista. Tulokset olivat myös hyviä:  nykyään viljellään lähes paria tuhatta gammasäteilyn avulla jalostettua tai mutatoitua kasvilajia.

Monopoli

Hipsterit vastustavat monopoleja silloin kun ne liittyvät valtioon ja kannattavat niitä silloin kun ne voidaan jäljittää Piilaaksoon. Istun kirjastossa ja luen Kauppalehteä.

Kokeellinen puutarha I

Uusia ideoita puutarhanhoitoon: Speculative Bio Indicator Garden (erit. kohdasta 35:50).

Puutarhanhoidossa on pitkälti kyse biosensitiivisyydestä siten, että puutarha toimii monimutkaisena sensorina ympäristön tilasta. Jäkälät ovat erityisen herkkiä ”huomaamaan” mm. ympäristön saastumista. Ne ovat biosensoreita.

Puutarhaa voi käytännössä ajatella havaitsevana robottina.